Hei, olen Eleonoora, kavereille olin Eldis. Tahdon kertoa teille elämästäni, jossa oli iloja ja suruja.
Varsinainen kärsimykseni taival alkoi kun muutimme isäni kanssa kaupunkiin. En ollut ennen asunut muualla kuin maalla, joten muutto ei miellyttänyt minua aluksi.
Olin erilainen kuin muut tytöt meidän luokallamme, he meikkasivat, puhuivat muodista ja supisivat pahaa muista etäällä. Minä sen sijaan olin aina ilman meikkiä, kuljin lökäreissä ja löysässä t-paidassa. En ollut kiinnostunut muodista pätkääkään, enkä puhunut pahaa juuri kenestäkään. Kuljin poikien mukana. Puhuin kaikesta samasta mistä hekin: peleistä, urheilusta ja ajoneuvoista, ja rakastin skeittaamista. Minulla oli paljon ystäviä. Niin poikia, kuin tyttöjäkin. Ystäväni välittivät minusta ja minä heistä. Kaikki oli hyvin. Ainakin aluksi..
Muotijengin johtaja, Miranna oli kateellinen minulle, koska pojat ’pyörivät ympärilläni’. Todellisuudessa minä kuljin heidän mukanaan, mutta eihän Miranna sitä voinut tietää. Miranna teki ystäviensä kanssa suunnitelman, jolla he pilaisivat koko elämäni.
Eräänä kouluaamuna skeittasin kouluun kuten tavallisesti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten elämäni muuttuisi tänään. Kun saavuin koululle ja astuin ovista sisään, vastassa oli tuijottamassa luokkamme massa ja hyviä ystäviäni. ”Hei kaikki, oliko hyvä viikonloppu?” ”Ole sinä kusipää hiljaa!” ystäväni Joel huusi. Mietin aluksi, että se oli vain huonoa läppää, muttei se sitä ollut.. ”Mistä on kyse?” kysyin epävarmana. ”Tiedät sen varsin hyvin!” En ymmärtänyt ollenkaan että mistä oli kyse. ”Me kaikki tiedämme siitä,” Julia aloitti. ”Että olet puhunut meistä kaikista pahaa. Miranna kertoi kaiken.” Olisihan se pitänyt arvata.. "Odottakaa," sanoin, muttei kukaan kuunnellut. Ystäväni lähtivät paikalta ilman, että kerkesin tehdä elettäkään.
Koulupäivä oli yhtä painajaista. Kukaan ei puhunut minulle mitään, ei edes vilkaissut minuun. En ollut tehnyt mitään väärää, mutta silti minulle aina tärkeitä olleet ihmiset hylkäsivät minut.
Koulua oli vielä puolet jäljellä, mutta minä heitin laukun kaappiin ja otin takin päälleni. Lähdin koulusta suoraan opettajien nenän alta. Kuljin vanhaa tietä kohti hautausmaata. Hautausmaalla sai rauhassa kerätä ajatuksia, ilman, että kukaan tulisi häiritsemään.
Puut olivat oransseja kauniita lehtiä täynnä. Aurinko paistoi suoraan yhden puun läpi, ja jäin katsomaan sitä. Puu oli jo aika tyhjä, mutta oli siinä muutaman lehti. Lehdet roikkuivat kauniin oransseina ja keltaisina. Katselin kaunista puuta ja huomasin, että siellä oli muutama tummanruskea lehti, ja yksi lehti, joka oli vielä aivan kirkkaan vihreä. Mietin, että tuo oli varmaan minun puuni. Minä olisin se vihreä lehti, ystäväni olisivat tummenevat oranssit lehdet, ja Miranna ja hänen ystävänsä olisivat ruskeat ja kuolleet lehdet. Kaivoin taskustani linkkuveitsen, ja kaiversin puun runkoon ’Ystävät. Olen pahoillani kaikesta, mitä ikinä olenkaan tehnyt. Toivon, että jonain päivänä annatte minulle anteeksi, niin kuin minäkin annan nyt teille. Tämä puu olkoon merkki sovinnosta. Rakkaudella Eldis.’ Kun olin puuhun kaivertanut, lähdin kävelemään jälleen hautausmaalle päin ja mietin, että toivottavasti joku näkee rungon.
Hautausmaalla kuljin suoraa tietä kaivon ohi. Käännyin kuitenkin pian takaisin, otin kastelukannun ja täytin sen vedellä. Kun olin saanut täytettyä sen, kävelin isoäitini, isoisäni ja äitini haudalle. Kastelin isoäidin ja isoisän haudoilla olevat tulppaanit ja äitini haudalla olevat kirkkaan punaiset ruusut. Laskin kastelukannun maahan ja polvistuin hautojen eteen. Ristin käteni ja rukoilin. ”Hei äiti. Minä täällä, Eleonoora. Minulla on kaikki hyvin, lukuun ottamatta tappelua ystävieni kanssa. Pyysin heiltä anteeksi ja uskon, että he antavat minulle kyllä joku päivä anteeksi. Toivottavasti teillä on kaikki hyvin siellä taivaassa. Anteeksi kun elo käynyt vähään aikaan, mutta on ollut kiireitä. Tiedättehän te, äiti, isoäiti ja isoisä, että rakastan teitä koko sydämestäni. Lupaan tulla pian käymään uudelleen.” Nousin, otin kastelukannun ja lähdin kaivolle päin. Kaivolla laitoin kastelukannun siihen mistä olin sen ottanut. Olin jo lähtemässä hautausmaalta ja kaivoin nenäliinaa taskustani niistääkseni, kun löysin kolikon. Käännyin katsomaan kaivoa ja ajattelin että voisin toivoa jotain. Kävelin takaisin kaivolle, käänsin selkäni siihen ja heitin kolikon olkani yli. Kuulin kun kolikko upposi veteen, ristin käteni ja toivoin. Käännyin vielä katsomaan kaivoon, että olisiko joku muukin toivonut jotain. Katsoessani kaivoon en huomannut sitä, että Miranna tuli taakseni. Hän otti hiuksistani kiinni, ja minä jähmetyin säikähdyksestä. Miranna kurottautui kuiskaamaan korvaani: ”Hyvästi, skeittiprinsessa Eldis. Ei. Eleonoora.” Mirannan kasvoille levisi paholaisen hymy, ja hän tuuppasi minut kaivoon. Putosin ja kolautin käteni kaivon kiviseen seinämään niin, että siitä meni tunto saman tien. Putosin kaivon pohjalle itseäni enempää satuttamatta. Katsoin ylös kaivosta. Aurinko paistoi suoraan yläpuolella, enkä nähnyt mitään. Pian jokin musta varjo lankesi kaivon päälle. Se oli kaivon kansi. Miranna sulki kaivon kannen. ”MIRANNA EI!” Huusin kaivosta kaikin voimin, mutta se oli jo myöhäistä.
Miranna oli kaivon vieressä. Hän otti taskustaan viilan, ja viilasi lohjennutta kynttään. ”Se sitten siitäkin riesasta..” Miranna sanoi ja lähti hautausmaalta sama paholaisenhymy kasvoillaan.
Kaivossa ei ollut kunnon ilmaa mitä hengittää. Yritin pitää itseni hereillä ja viimeisin voimin huutaa apua. Ketään ei kuulunut. ”No… Kai tämä oli.. Sitten tässä..” totesin kaivon pohjalla istuessani ja suljin silmäni. Tällä kertaa viimeisen kerran, enkä avaisi niitä enää koskaan.
”Onnettomuudesta on kulunut jo vuosi. Toivon, että pärjäät siellä ja pyydän anteeksi kaikkea mitä sinulle tein. Ei olisi pitänyt uskoa Mirannaa. Olen pahoillani kaikesta.” Ei hätää Joel, olen kunnossa, minun olisi tehnyt mieli sanoa hänelle, mutten voinut. Olin nyt taivaassa. Minulla oli kauniit valkeat siivet ja kultainen sädekehä. Istuin nyt pilven reunalla äitini ja isovanhempieni kanssa.
Hautani oli asetettu sen saman puun juurelle, johon olin kaivertanut. Joel, Julia ja muut ystäväni olivat tulleet vierailemaan. Joel suuteli valkeaa ruusua, ja asetti sen haudalleni. Julia otti linkkuveitsen taskustaan ja kaiversi puuhun minun kaiverrukseni alle: ’Tulen käymään niin usein kuin voin. Olet rakas<3’. Ennen kuin he lähtivät, Joel kääntyi katsomaan puun latvaa jossa yhä roikkuivat kaikki samat lehdet, mutta silloin vihreänä ollut lehti oli nyt viinipunainen. ”Rakastan vain ja ainoastaan sinua, oma skeittiprinsessani.” Joel sanoi ja käveli pois muiden kanssa. Minäkin rakastan sinua Joel, vastasin, vaikkei hän sitä kuullutkaan.
