Jääny vähän

Tää kirjottaminen on vähän jääny koulun ja kavereiden alle.. Mut ei voi mitään sori kuitenkin :)

jemi+

Kaikki kääntyy vielä

Olin kuolla kun sain kuulla siitä. Se oli jotain aivan hirveää. Itkin viikkoja, kuukausia. En ole käynyt koulussa varmaan kymmeneen viikkoon, ja kohta olisi pakko palata koulunpenkille. En tahdo sitä. Kaikki tulisivat heti kyselemää, että mikä on ja miksen ole ollut koulussa ja onko sattunut jotain pahaa ja niin edelleen. En tahdo tehdä tästä numeroa. Olinhan juuri menettänyt itselleni hyvin rakkaan ihmisen.
Äiti tuli huoneeseeni ja kysyi, että haluaisinko jotain syötävää. Vastasin aluksi kieltävästi, mutta sitten sanoin että tuo minulle suklaalevyn ja kylmän limun kaupasta. Paino oli sanalla kylmä. Kesäisin olin aina juonut kylmää limua mökillä samalla, kun mummu, pappa, isä ja äiti olivat juoneet teetä tai kahvia. Muistan vielä kun marsuni kuoli muutamia vuosi sitten, mummu sanoi, että suklaa auttaa sydänsuruihin. Niin se todella auttaa. Mutta tätä surua en ikinä saa mielestäni.
Illalla kun äiti tuli kaupasta hän antoi minulle suklaan ja valokuvan, jossa olimme minä ja mummi. Aloin itkeä kun sain kuvan käsiini. Painoin pääni tyynyyn, enkä voinut lopettaa itkemistä millään. Äiti tuli viereeni sängylle istumaan ja yritti lohduttaa. Hän sanoi, että ymmärtää tunteeni täysin, mutta hän valehteli. Tiesin sen. Äiti nousi ylös sängyltä ja poistui huoneestani.
Itkin katkerasti vielä hetken, kun kuulin kolistelua. Äiti kirosi minkä kerkesi. Nousin ylös ja juoksin käytävälle katsomaan, mitä oli tapahtunut. Äiti makasi maassa kirjakasan alla. Papan vanha tammesta tehty kirjahylly oli lähes kaatunut hänen päälleen. Äiti pyysi minua apuun. Menin ja kysyin, että mitä hän oli tehnyt kun kirjahylly oli horjahtanut. Äiti ei vastannut. Ojensin käden äidilleni ja nostin hänet ylös. Äiti alkoi laittaa kirjoja takaisin hyllyyn. Olin jo menossa omaan huoneeseeni, kun äiti käski minun odottaa. Kävelin takaisin äidin luokse ja hän ojensi minulle pienen tähden muotoisen rasian. Rasia oli hyvin kaunis. Se oli hopeinen ja siinä oli teksti englanniksi: Sinä olet minulle se tähti, joka näyttää valoa pimeässä. Äiti sanoi että oli saanut sen isältäni. Katsoin äitiä hämmentyneenä ja sitten käänsin katseeni takaisin rasiaan. Äiti oli nimittäin sanonut joskus aiemmin, ettei isäni osannut ostaa mitään. Kun kysyin äidiltä asiasta, hän vastasi, että isä ei ostanut sitä äidille. Hän teki sen itse. Sen kuultuani en ollut uskoa korviani. Minun isänikö?
Äiti sanoi, että voisin laittaa rasiaan jotain, mikä auttaisi minua muistamaan kaiken elämässä tärkeän. Halasin äitiä kovaa ja äiti halasi minua. Kiitin häntä ja meinasin jo alkaa itkeä. Äiti työnsi minut poispäin, pyyhki kyyneleeni ja hymyili. Lähdin kohti huonettani aika nopeasti ja ovella käännyin sanomaan äidille, että rakastan häntä. Äiti lähetti lentosuukon takaisin.
Huoneessa aloin kaivaa sänkyni alta tavaroita. En löytänyt sitä mistään. Missä se oli? Ei tämä, se oli pallo. Eikä tämä, se oli paita. Hei, tätä olin etsinytkin! Mutta se ei ollut se mitä nyt hain. Heitin paidan olkani yli ja katsoin sängyn alle. Siinä se oli! Kurotin syvälle sängyn taakse mutten ylettänyt siihen. Nousin ylös ja vedin sänkyä taaksepäin, että pääsisin hakemaan tarvitsemani sängyn takaa. Nousin sängylle ja meinasin pudota seinän vieressä olevaan väliin. Ojensin käteni ja sain nostettua sen ylös. Katsoin sitä käsissäni. Se oli vanha, kulunut ja pölyinen. Kullattu teksti ei näkynyt enää. Puhalsin pölyt pois kannen päältä. Laskin sen sängylleni ja kävin työntämässä sänkyni takaisin paikalleen. Sen jälkeen istuin sängylle ja otin kirjan syliini. Se ei ollut kuitenkaan mikä tahansa kirja. Se oli valokuva-albumi. Aloin selata kuvia. Siellä oli kuvia minusta, ystävästäni, äidistä, mummusta ja papasta ja vähän kaikista muistakin. Kun olin selannut kuvia vähän yli puolen välin, näin kuvan isästäni. Hän piti minua sylissä ja nauroi. Minulla oli kuvassa kädessä leikkipyssy ja isän hattu päässä. Muistoja tuli mieleen ja aloin itkeä onnen kyyneliä. Otin kuvan pois muovin takaa ja halasin sitä painaen sen lähelle sydäntäni. En edes muista, milloin viimeksi näin isäni.
Illemmalla olin kaivanut jo useita kuvia pois albumista ja leikellyt niitä hieman pienemmiksi. Laittaisin kuvat tähtirasiaan, jonka äiti minulle antoi. Laitoin rasian vielä kultaiseen ketjuun, jonka olin saanut ystävältäni. Laitoin rasian kaulaani, otin suklaalevyn pöydältäni ja kävelin olohuoneeseen. Äiti katsoi siellä televisiota. Istuin äidin viereen ja äiti sanoi, että oli kekseliästä laittaa rasia koruun. Sen jälkeen puhuimme kaikesta mikä mieleen juolahti.
Oli jo melkein keskiyö, kun olin menossa nukkumaan. Istuin sängylle ja katsoin vieressäni olevasta ikkunasta ulos. Ajattelin, että kyllä minä vielä selviän tästä kaikesta. Laskin pääni tyynyyn ja sanoin: ”Mummu, lepää rauhassa.”
                      Nyt olisi ensimmäinen koulupäivä pitkään aikaan. Olin odottanut sitä, vaikkei kavereiden kysely innostanutkaan. Olin valmis tavalliseen tapaani puolelta, ja lähdin heti koululle päin. Matkalla vastaan tuli mopolla eräs Niklas, joka kysyi haluaisinko kyydin. Sanoin etten tarvitsisi, ja että kävisin kaupassa. Niklas sanoi, ettei se haittaa, sillä hänkin oli käymässä kaupassa. Hänellä oli toinen kypärä, vaikkei hänellä ennen melkein koskaan ollut sitä mukana. Ihan kuin se olisi ollut minua varten siinä. Ajattelin, ettei se niin voinut olla. Noin kymmenen metrin ajan kestäneen väittelyn jälkeen hyppäsin kyytiin. Niklas on hyvin mukava poika. Kun lähdimme liikkeelle, Niklas kysyi, että pidänkö vauhdista. Sanoin hänelle, että kyllä, jos laillisilla rajoilla ajaa. Niklas naurahti, sanoi, että minun tulisi ottaa hänestä tiukasti kiinni ja painoi kaasun pohjaan. Säikähdin ja kiljaisin aika kovaa. Niklas se vain jatkoi nauramistaan.
Kaupan jälkeen koululla Alma ja muut tytöt katsoivat minua kun tulin Niklaksen kanssa koululle. Vilkutin heille, ja vain Alma vilkutti takaisin. Hän ja muut tytöt lähtivät juoksemaan meitä kohti, ja Niklas sanoi, että oli hänen aika poistua. Kysyin jos näkisimme koulun jälkeen. Niklaksen vastaus oli myöntävä. Tytöt juoksivat suoraan minua kohti ja halasivat. Sen jälkeen he alkoivat kysellä vointiani. Aluksi ihmettelin, mistä he olivat saaneet tietää. Alma kertoi, että Niklas oli kolmannen poissaoloviikkoni jälkeen tullut kysymään, mitä on tapahtunut ja miten pärjään. Äiti oli vastannut, että olin syvästi järkyttynyt ja etten palaisi kouluun vähään aikaan.
Puhuttuani tyttöjen kanssa hetken he olivat helpottuneita, ettei mitään sen pahempaa sattunut. ’Ei mitään sen pahempaa’ vai?
Koulupäivä oli ohi nopeasti ja Niklas odotti minua kypärä kädessä ulko-ovella katoksen alla. Kun tuli ulos hän heitti kypärän minulle ja kääntyi ympäri kohti hänen mopoaan. Sain kypärän helposti kiinni ja juoksin Niklaksen perään samalla kun laitoin kypärää. Kun Niklas oli istunut moponsa selkään, minä hyppäsin siihen ja lähdimme saman tien matkaan. Niklas ajoi taas mukavan kovaa. Hän on ihana ystävä. Korvaamaton suorastaan. Hän on vain kerta kaikkiaan kaikkein tärkein minulle. Alman lisäksi tietenkin.
Niklas saattoi minut koti ovelle. Kiitin häntä ja annoin hänelle kypärän. Niklas otti kypärän pois, nousi mopon selästä ja tuli seisomaan eteeni. Hän katsoi minua syvälle silmiini, ja minä katsoin hänen. Yhtäkkiä hän halasi minua. Säikähdin aluksi mutta halasin häntä takaisin kuitenkin. Niklas kuiskasi korvaani, että oli ikävöinyt minua koko ajan. Sanoin hänelle, että minäkin häntä. Hetken halattuamme päästimme toisistamme irti ja Niklas lähti kotiin. ”Turvallista matkaa Niklas,” sanoin vaikkei hän sitä kuullutkaan ja menin sisään.
Illalla istuin taas sängylläni ja mietin ystäviäni. Mietin sukulaisiani ja tuttujani. He kaikki ovat minulle todella tärkeitä, enkä tahtonut menettää heitä. En enää.
                      Viikko vieri ja pian olikin jo perjantai. Sovimme Alman ja Niklaksen kanssa, että tapaamme keskustan puistossa neljältä ja lähdemme sieltä juna-asemalle. Tarkoituksemme oli mennä ostoksille. Lähdin kävelemään jo puolelta puistolle päin, koska muuten myöhästyisin. Almalla on skootteri ja Niklaksella mopo, mutta minulla ei mitään. Äiti ei luota ajotaitoihini .
Kun olin saapunut kaupan kohdalle, Niklas tuli ohitseni. Hän nauroi ja kysyi tarvitsisinko taas kyytiä. Otin kypärän häneltä ja hyppäsin kyytiin. Vauhtia ei Niklakselta taaskaan puuttunut. Rakastin olla Niklaksen kyydissä. Rakastin kaikkea mitä hän teki minulle. Hän on niin ystävällinen.
Saavuimme perille puistoon ja odotimme Almaa siellä hyvän tovin. Neljältä Alma saapui puiston reunalla olevaan risteykseen. Hän oli pysähtynyt punaisiin ja vilkutti minulle. Sanoin Niklakselle, että voisimme mennä jo Almaa vastaan, niin pääsisimme lähtemään. Mutta kun otimme mopon ja saavuimme tielle, jotain kamalaa oli tapahtunut. Kolari. En voinut uskoa silmiäni. Ojensin Niklakselle kypärän ja lähdin juoksemaan risteykseen. Niklas huusi, etten saisi mennä, mutten kuunnellut. Eihän Almalle käynyt kuinkaan. Rukoilin jumalalta vastausta. Kolari oli paha. Neljä autoa, ja kaksi moottoripyörää. Etsin katseellani, jos löytäisin skootterin. Niklas juoksi viereeni ja huusi Almaa. Nyt minä näin Alman skootterin. Se oli murskana. Juoksin skootterin luo ja huusin Almaa. Häntä ei näkynyt. Oliko hän poissa? Poissa kuin marsuni, isäni, mummuni? Ei, se ei saanut olla niin. Ei vain saanut. Aloin itkeä ja kaaduin maahan. En pystynyt seisomaan enää kun vain ajattelin, etten näkisi Almaakaan enää koskaan. Niklas laski takkinsa hartioilleni ja itki itsekin. Itkimme yhdessä keskellä kaaosta. Romanttistahan se oli, mutta surullista.
Kun poliisi tuli paikalle, meidät pyydettiin syrjään. Niklas yritti saada minut ylös, mutten suostunut siihen. Lopulta Niklas nosti minut ilmaan ja kantoi minut penkille puiston laidalla. Huusin hänelle, ettei hän olisi saanut siirtää minua. Niklas katsoi minuun surullisena ja selitti, ettemme ole vielä varmoja siitä, selvisikö Alma. Niklas haki moponsa ja antoi minulle kypärän. En halunnut ottaa sitä, mutta hän pakotti. Lähdimme ajamaan kohti sairaalaa ja mielessäni pyöri vain se, että taas se olen minä joka menettää rakkaimpansa.
Sairaalassa menimme vastaanottotiskille ja kysyimme oliko sinne tuotu kolarin uhreja. Rouva opasti meidät yhteen käytävään ja sanoi, että siellä olivat kaikki samassa onnettomuudessa loukkaantuneet. Niklas sanoi, että menee soittamaan Alman äidille, ja että minun pitäisi odottaa. Käytävä, jolla seisoin, oli hämärä, eikä siellä näkynyt kuin huoneitten ovien raosta tuleva valo. Eräästä huoneesta tuli tumma hahmo, joka kääntyi katsomaan minuun. Ajattelin, että se oli varmasti joku lääkäri. Hahmo tuli minua kohti. Hän kysyi, etsinkö ystävääni. Ihmettelin aluksi, mutta vastasin myöntävästi. Lääkäri ohjeisti minut huoneeseen, josta juuri oli tullut. Kun tulin huoneeseen ja näin vuoteen, jolla Alma makasi, olin helpottunut siitä, että hän hengitti. Kuitenkin heikosti. Menin hänen viereensä. Hän oli tajuton. Lääkäri sanoi, että Alma oli kunnossa, ja hänen pitää antaa levätä. Anoin lupaa jäädä hänen vierelleen ja lääkäri suostui.
Niklas tuli huoneeseen. Hän istui viereeni ja laski kätensä hartioilleni. Aloin taas itkeä. Niklas yritti auttaa, mutta ei itkua pysty noin vain lopettamaan jos katsoo rakastaan makaamassa sairaalavuoteessa tajuttomana.
Muutaman tunnin kuluttua Niklas meni kahvioon hakemaan minulle syötävää. Juuri silloin Alma heräsi. Olin niin onnellinen. En menettänyt häntäkin. Halasimme pitkään ja hartaasti, kyyneleet valuivat meidän molempien poskilla. Olimme aivan hiljaa.
Niklas oli tulossa takaisin. Hän vilkaisi oven raosta. Niklas hymyili, eikä tullut sisään. Hän tiesi että tämä on minulle tärkeää. Olen onnellinen siitä, että Niklas osaa ajatella muitakin. Rakastan häntä.
                      Viikon kuluttua Alma soitti minulle ja sanoi, että haluaisi tavata minut. Almalla oli onnettomuudessa murtunut jalka, eikä hän saanut äitinsä takia poistua kotoa. Olin jo ulko-ovella kävelemässä Almalle, mutta Niklas seisoi moponsa vieressä parkkipaikallamme. Kävelin hänen luokseen ja kysyin, että mitä hän siinä teki. ”Tänään en peräänny. Aion kertoa tämän nyt sinulle” hän aloitti. ”Olen pitänyt sinusta siitä asti, kun tapasin sinut ensikerran. Tunteeni ovat vahvistuneet sinulle ja kolaripäivänä tajusin sen lopulta. Minä rakastan sinua Noora!” Katsoin Niklasta joka vapisi pelosta, hän pelkäsi reaktiotani. Laitoin Almalle viestin, että myöhästyn hieman. Menin Niklaksen viereen, käänsin hänen päänsä ja suutelin häntä. Niklas aivan suli, ja minä hänen mukanaan. Tästä riittäisi kerrottavaa Almalle.

Eleonooran tarina

Hei, olen Eleonoora, kavereille olin Eldis. Tahdon kertoa teille elämästäni, jossa oli iloja ja suruja.

Varsinainen kärsimykseni taival alkoi kun muutimme isäni kanssa kaupunkiin. En ollut ennen asunut muualla kuin maalla, joten muutto ei miellyttänyt minua aluksi.
Olin erilainen kuin muut tytöt meidän luokallamme, he meikkasivat, puhuivat muodista ja supisivat pahaa muista etäällä. Minä sen sijaan olin aina ilman meikkiä, kuljin lökäreissä ja löysässä t-paidassa. En ollut kiinnostunut muodista pätkääkään, enkä puhunut pahaa juuri kenestäkään. Kuljin poikien mukana. Puhuin kaikesta samasta mistä hekin: peleistä, urheilusta ja ajoneuvoista, ja rakastin skeittaamista. Minulla oli paljon ystäviä. Niin poikia, kuin tyttöjäkin. Ystäväni välittivät minusta ja minä heistä. Kaikki oli hyvin. Ainakin aluksi..
Muotijengin johtaja, Miranna oli kateellinen minulle, koska pojat ’pyörivät ympärilläni’. Todellisuudessa minä kuljin heidän mukanaan, mutta eihän Miranna sitä voinut tietää. Miranna teki ystäviensä kanssa suunnitelman, jolla he pilaisivat koko elämäni.
Eräänä kouluaamuna skeittasin kouluun kuten tavallisesti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten elämäni muuttuisi tänään. Kun saavuin koululle ja astuin ovista sisään, vastassa oli tuijottamassa luokkamme massa ja hyviä ystäviäni. ”Hei kaikki, oliko hyvä viikonloppu?” ”Ole sinä kusipää hiljaa!” ystäväni Joel huusi. Mietin aluksi, että se oli vain huonoa läppää, muttei se sitä ollut.. ”Mistä on kyse?” kysyin epävarmana. ”Tiedät sen varsin hyvin!” En ymmärtänyt ollenkaan että mistä oli kyse. ”Me kaikki tiedämme siitä,” Julia aloitti. ”Että olet puhunut meistä kaikista pahaa. Miranna kertoi kaiken.” Olisihan se pitänyt arvata.. "Odottakaa," sanoin, muttei kukaan kuunnellut. Ystäväni lähtivät paikalta ilman, että kerkesin tehdä elettäkään.
Koulupäivä oli yhtä painajaista. Kukaan ei puhunut minulle mitään, ei edes vilkaissut minuun. En ollut tehnyt mitään väärää, mutta silti minulle aina tärkeitä olleet ihmiset hylkäsivät minut.
Koulua oli vielä puolet jäljellä, mutta minä heitin laukun kaappiin ja otin takin päälleni. Lähdin koulusta suoraan opettajien nenän alta. Kuljin vanhaa tietä kohti hautausmaata. Hautausmaalla sai rauhassa kerätä ajatuksia, ilman, että kukaan tulisi häiritsemään.
Puut olivat oransseja kauniita lehtiä täynnä. Aurinko paistoi suoraan yhden puun läpi, ja jäin katsomaan sitä. Puu oli jo aika tyhjä, mutta oli siinä muutaman lehti. Lehdet roikkuivat kauniin oransseina ja keltaisina. Katselin kaunista puuta ja huomasin, että siellä oli muutama tummanruskea lehti, ja yksi lehti, joka oli vielä aivan kirkkaan vihreä. Mietin, että tuo oli varmaan minun puuni. Minä olisin se vihreä lehti, ystäväni olisivat tummenevat oranssit lehdet, ja Miranna ja hänen ystävänsä olisivat ruskeat ja kuolleet lehdet. Kaivoin taskustani linkkuveitsen, ja kaiversin puun runkoon ’Ystävät. Olen pahoillani kaikesta, mitä ikinä olenkaan tehnyt. Toivon, että jonain päivänä annatte minulle anteeksi, niin kuin minäkin annan nyt teille. Tämä puu olkoon merkki sovinnosta. Rakkaudella Eldis.’ Kun olin puuhun kaivertanut, lähdin kävelemään jälleen hautausmaalle päin ja mietin, että toivottavasti joku näkee rungon.
Hautausmaalla kuljin suoraa tietä kaivon ohi. Käännyin kuitenkin pian takaisin, otin kastelukannun ja täytin sen vedellä. Kun olin saanut täytettyä sen, kävelin isoäitini, isoisäni ja äitini haudalle. Kastelin isoäidin ja isoisän haudoilla olevat tulppaanit ja äitini haudalla olevat kirkkaan punaiset ruusut. Laskin kastelukannun maahan ja polvistuin hautojen eteen. Ristin käteni ja rukoilin. ”Hei äiti. Minä täällä, Eleonoora. Minulla on kaikki hyvin, lukuun ottamatta tappelua ystävieni kanssa. Pyysin heiltä anteeksi ja uskon, että he antavat minulle kyllä joku päivä anteeksi. Toivottavasti teillä on kaikki hyvin siellä taivaassa. Anteeksi kun elo käynyt vähään aikaan, mutta on ollut kiireitä. Tiedättehän te, äiti, isoäiti ja isoisä, että rakastan teitä koko sydämestäni. Lupaan tulla pian käymään uudelleen.” Nousin, otin kastelukannun ja lähdin kaivolle päin. Kaivolla laitoin kastelukannun siihen mistä olin sen ottanut. Olin jo lähtemässä hautausmaalta ja kaivoin nenäliinaa taskustani niistääkseni, kun löysin kolikon. Käännyin katsomaan kaivoa ja ajattelin että voisin toivoa jotain. Kävelin takaisin kaivolle, käänsin selkäni siihen ja heitin kolikon olkani yli. Kuulin kun kolikko upposi veteen, ristin käteni ja toivoin. Käännyin vielä katsomaan kaivoon, että olisiko joku muukin toivonut jotain. Katsoessani kaivoon en huomannut sitä, että Miranna tuli taakseni. Hän otti hiuksistani kiinni, ja minä jähmetyin säikähdyksestä. Miranna kurottautui kuiskaamaan korvaani: ”Hyvästi, skeittiprinsessa Eldis. Ei. Eleonoora.” Mirannan kasvoille levisi paholaisen hymy, ja hän tuuppasi minut kaivoon. Putosin ja kolautin käteni kaivon kiviseen seinämään niin, että siitä meni tunto saman tien. Putosin kaivon pohjalle itseäni enempää satuttamatta. Katsoin ylös kaivosta. Aurinko paistoi suoraan yläpuolella, enkä nähnyt mitään. Pian jokin musta varjo lankesi kaivon päälle. Se oli kaivon kansi. Miranna sulki kaivon kannen. ”MIRANNA EI!” Huusin kaivosta kaikin voimin, mutta se oli jo myöhäistä.
Miranna oli kaivon vieressä. Hän otti taskustaan viilan, ja viilasi lohjennutta kynttään. ”Se sitten siitäkin riesasta..” Miranna sanoi ja lähti hautausmaalta sama paholaisenhymy kasvoillaan.
Kaivossa ei ollut kunnon ilmaa mitä hengittää. Yritin pitää itseni hereillä ja viimeisin voimin huutaa apua. Ketään ei kuulunut. ”No… Kai tämä oli.. Sitten tässä..” totesin kaivon pohjalla istuessani ja suljin silmäni. Tällä kertaa viimeisen kerran, enkä avaisi niitä enää koskaan.
”Onnettomuudesta on kulunut jo vuosi. Toivon, että pärjäät siellä ja pyydän anteeksi kaikkea mitä sinulle tein. Ei olisi pitänyt uskoa Mirannaa. Olen pahoillani kaikesta.” Ei hätää Joel, olen kunnossa, minun olisi tehnyt mieli sanoa hänelle, mutten voinut. Olin nyt taivaassa. Minulla oli kauniit valkeat siivet ja kultainen sädekehä. Istuin nyt pilven reunalla äitini ja isovanhempieni kanssa.
Hautani oli asetettu sen saman puun juurelle, johon olin kaivertanut. Joel, Julia ja muut ystäväni olivat tulleet vierailemaan. Joel suuteli valkeaa ruusua, ja asetti sen haudalleni. Julia otti linkkuveitsen taskustaan ja kaiversi puuhun minun kaiverrukseni alle: ’Tulen käymään niin usein kuin voin. Olet rakas<3’. Ennen kuin he lähtivät, Joel kääntyi katsomaan puun latvaa jossa yhä roikkuivat kaikki samat lehdet, mutta silloin vihreänä ollut lehti oli nyt viinipunainen. ”Rakastan vain ja ainoastaan sinua, oma skeittiprinsessani.” Joel sanoi ja käveli pois muiden kanssa. Minäkin rakastan sinua Joel, vastasin, vaikkei hän sitä kuullutkaan.

Elikkä siis:

Alan kirjoittaa blogia, jossa kerron tarionita. Ajattelin ensimmäiseksi tarinaksi jotain kaunista. Tai ei sitä välttämättä kauniiksi voi sanoa..
En takaa sitä, että tarinani ovat hyviä, enkä sitä, ettei niissä olisi kirjoitusvirheitä.
Toivottavasti kuitenkin pidätte (:
-Jemi